KOKO KANSAN HIRSIPUU

Yksityisetsivä Sakari Korppi saa tehtäväkseen etsiä kadonnut perijätär. Samalla hän selvittää toimeksiantajansa harmiksi entisen tv-ohjaajan murhayrityksen. 

Dekkari KOKO KANSAN HIRSIPUU tutustuttaa lukijan yleisradioyhtiöön, joka viestittää yleisölleen että: "muunsukupuolisuudessa on Suomen kansan menestyksen salaisuus!" 

PEHMEÄKANTINEN. SIVUMÄÄRÄ 295. 

Kirjan hinta kotimaahan tilattuna 29,50 € (sis.postin).

Täytä tilauslomake: www.taikaluukku.com/kirjatilaukset/

Lukunäyte KOKO KANSAN HIRSIPUUN alusta:

1.

Helsingin Kruununhakaan 1950-luvun alussa valmistuneen Virkamiestalo -nimisen asuinrakennuksen yläpihan alimmassa kerroksessa sijaitsevan toimistohuoneen tuuletusikkuna oli raollaan, ja siitä leijui harmaata tupakansavua asuinkorttelin pihamaalle. Vaaleahiuksinen, isokokoinen mies oli asettunut työhuoneensa ikkunan ääreen, tupakka hampaissaan ja irvisteli, kun röökinsavut luikertelivat hänen silmiinsä. Yksityisetsivä Sakari Korppi siristeli silmiään, sillä lirutteli kolmenvartin kossupullosta viinaa litteään muovipulloon, jossa oli myös Koskenkorvan etiketti. Korppi imaisi röökistään savut keuhkoihinsa ja puhalteli niitä harmaana hönkäisynä ulos tuuletusikkunasta. Täytettyään vihdoin muovipullon, hän kiersi sen korkin kiinni ja imaisi pikaisen henkosen röökistään, ennen kuin sammutti sen työpöytänsä tuhkakuppiin. Sitten hän nappasi pikkutakkinsa tuolin selkämykseltä ja kiskaisi bleiserin ylleen, vaalean puuvillapaitansa päälle, ja sujautti täytetyn taskumatin takin povitaskuun. Vaistomaisesti hän koetti toista povitaskuaan, että lompakko oli tallella. Mies nykäisi rotsiaan vielä rintamuksista, jotta pikkutakki istuisi napakasti hänen harteillaan. Sakari Korppi vilkaisi ulos työhuoneensa ikkunasta, kivetyn pihan vastalaidalla näkyvää taloyhtiön grillikatosta, jonka vierestä nousi alapihalta portaat tänne yläpihalle. Vielä portaikossa ei näkynyt mitään liikettä. Niinpä hän tarttui pöydällä seisovaan kossupulloon ja kulautti siitä aimo annoksen väkijuomaa, jonka ilmeenkään värähtämättä nielaisi sisuksiinsa. Aine oli tuimaa ja etsivä muikisteli hetken huuliaan, kunnes hönkäisi kossun tulisia huuruja huoneilmaan.

Hän katsahti jälleen pihamaalle ja huomasi nyt, kuinka grillikatoksen viereisistä portaista ilmestyi esiin miehen pää, kun hänen asiakkaansa nousi sieltä tämän asuintalokompleksin yläpihalle ja alkoi lähestyä Korpin työhuonetta. Sakari sulki kolmenvartin kossupullon ja sujautti lestin pöytänsä alimmaiseen laatikkoon. Vielä hän heilutteli käsiä tuuletusikkunan suuntaan, jotta toimistoon jääneet käryt häipyisivät sisätilasta.

Tukevahko mies popliinitakissa lähestyi määrätietoisesti pihakiveyksellä Korpin työhuonetta, mutta katosi näkymästä siirtyessään Korpin työhuoneelle johtavan E-rapun ovelle. Korppi tyhjensi tuhkakupin peltiseen roskakoriin, pyyhkäisi sitä korissa lojuvalla talouspaperilla ja asetti tuhkakupin pöytänsä kulmalle tuuletusikkunan eteen.

Yleisradion toimituspäällikkö Reima Eskelinen avasi pitkän poplarinsa napit, harppoi betoniportaat E-rapun sisäänkäynnille ja nykäisi oven auki. Hän astui hämärään käytävään, jonka ylätasanteen vasemmalla seinustalla oli vain yksi huoneistoon vievä ovi. Käytävän päässä näkyi pari muuta ovea, toinen pesutupaan ja toinen, lukosta päätellen, wc-tilaan. Reima Eskelinen hieraisi kaljua päälakeaan, sillä oli mielestään noudattanut annettuja ohjeita ja tullut oikeaan paikkaan. Pesutuvalta käytävä jatkui vasemmalle, jonnekin hämärään, eikä muita sisäänkäyntejä näkynyt. Samassa käytävän ainoalle oviaukolle ilmestyi roteva nelikymppinen mies mustissa farmareissa, pikkukengissä ja harmaassa bleiserissä, ojentaen hänelle kättään.

”Toimituspäällikkö Eskelinen, eikö vaan? Minä olen Sakari Korppi. Meillähän oli sovittu tapaaminen, käykää peremmälle”, miellyttävästi hymyilevä, jäätävän sinisilmäinen, vaaleahiuksinen ja harteikas mies sanoi, kun viittasi tanakkaa vierasta käymään toimistoonsa, josta tulijan nenään lemahti tupakansavua. Eskelistä, joka oli jännittänyt tänne tuloa, helpotti, sillä hän poltti itsekin.

Parinkymmenen neliön huoneessa oli ikkuna pihamaalle, jonka poikki hän oli toimistoon saapunut, ja ikkunan äärellä vanha, kookas kirjoituspöytä, kahdella laatikostolla sekä niiden väliin ahdetulla työtuolilla. Ovea vastapäisellä seinustalla lepäsi vihreä kangassohva, jonka edessä matala lasipöytä. Huoneen toista seinustaa somisti kirjahylly, täynnä erilaisia historiasarjoja, tietokirjoja, lakiteoksia sekä kaunokirjallisuutta. Työhuoneen sisäänkäynnin vieressä seisoi kaksi kaappia. Yleisvaikutelma tilasta oli siisti, sillä työpöydälläkään ei näkynyt asiakirjapinoja, kuten ihmisillä, jotka siten viestivät valtavasta työmäärästään. Avonaisen tuuletusikkunan edessä sädehtivä kristallinen tuhkakuppi sen sijaan kiinnitti Eskelisen huomion. Hän riisui vaalean popliinitakkinsa, jonka Korppi laittoi oven viereen vaatepuuhun. Toimituspäällikkö istuutui harmaassa puvussaan sohvalle, ja yksityisetsivä veti tuolin työpöytänsä alta, kääntäen sen lasipöydän ääreen ja asettui vastapäätä Eskelistä.

”Huolia?” hän sanoi ykskantaan, kädet polvilleen laskien.

”Vähän joo. Minä sain sinun tietosi meidän työpaikan juristilta. Hän sanoi, että minun kannattaisi jutella sinun kanssasi, ennen kuin menen poliisin luokse. Saako täällä polttaa?” pulleaposkinen mies kysyi ykskaks, kun hamuili savukeaskiaan. Sakari kurkotti tuhkakupiksi tarkoitetun kulhon ikkunan luota ja laski sen heidän väliinsä, niin että kristalli kilahti sohvapöytää vasten. Hän kaivoi punaisen Marlboro-askin taskustaan ja antoi sytyttimellään tulen molempien savukkeisiin. Eskelinen vetäisi heti pitkät henkoset ja laski savuja sieraimistaan hiukan yskähdellen.

”Mitenkä tämän nyt aloittaisi”, mies kysyi kiusallisesti lespaten.

”Sano suoraan. Minulla on aikaveloitus, tulee halvemmaksi.”

”Niinpä tietenkin. Huh, huh, tuntuu niin vaikealta, kiusalliselta.”

Sakari nojasi tuolissaan taakse ja poltteli tupakkaansa toimituspäällikkö Reima Eskelistä arvioiden. Miehen kasvot olivat punakat ja pulleat, päälaki kalju ja silmäpussit pyöreiden lasien takana kertoivat, ettei Reima varmaankaan nukkunut öitään kovin hyvin. Etsivä Korppi katsoi miestä ilmeettömästi, sillä tietääkseen hänellä ei ollut mitään kontakteja verorahoilla kustannettuun Yleisradioon, jonka juristilta Eskelinen väitti saaneensa hänen yhteystiedot. Eli jo heti ensikontakti syntyi pikku valheen siivittämänä, mutta mitäpä tuosta, Sakari ajatteli ja sanoikin.

”Niin aina. Aloitetaan vaikka sillä, että minulla on vaitiolovelvollisuus kaikista asiakastani koskevista seikoista, ja usko huviksesi, että minua tuskin enää mikään yllättää. Joten, avaa hiukan tarinaasi niin katsotaan, kuuluuko sen selvittäminen toimialaani”, Sakari sanoi ja vilkaisi rannekelloaan. ”Ensimmäinen tunti ei maksa mitään, mutta sitten alkaa taksamittari pyöriä, viisi kymppiä tunti”, hän sanoi, kun laski kämmenet polvilleen, kuin synnintunnustusta odottava pastori, tai paljastuksia kuunteleva psykologi. Korppikin oli oppinut, että tuo ele kirvoitti ihmisten kielenkantoja.

”Kyse on tyttärestäni. Hän - on joutunut huonoille teille”, Eskelinen sanoi, mutta lause tyrehtyi siihen.

Tuo kuulosti vanhan Suomi-filmin repliikiltä, mutta Sakari piti kasvonsa peruslukemilla, joilla ne olivat olleet tervehdyshymystä jälkeen. Hän oli oppinut, että aseistariisuvalla ensihymyllään pärjäsi varsin pitkään. Mutta hymyään kannatti säästellä, jotta asiakkaat käsittivät, etteivät he olleet missään televisiodekkarissa, vaan tosielämässä. Useimmiten vieläpä ikävästi tunkiolla, kun juttujen syöverit paljastuivat, eikä sitten enää ketään naurattanut. Yksityisetsivänä hän ei koskaan saanut selvittääkseen hauskoja tapauksia, joten komediaa ei ainakaan olisi tiedossa. Siksi esittäytymishymy riitti yleensä katkeraan loppuun saakka.

Molemmat polttelivat savukkeitaan ja vaikka tuuletusikkuna oli auki, vaikutti aivan siltä, kuin huoneessa olisi jossain ollut pieni nuotio. Aikansa kiusallista mykkäkoulua pidettyään ja mietittyään kuinka asiansa kertoisi, Eskelinen kaivoi taskustaan paperilapun, jonka ojensi Sakarille. Siinä näytti olevan jonkin seuralaispalvelun tai pornosivuston nettiosoite. Korppi avasi läppärinsä ja imaisi pitkät henkoset tupakastaan, kunnes puhalteli ne ulos tuuletusikkunasta, vilkaisten pihamaalle.

Yläkerran neiti Apaja oli ilmestynyt ripustamaan liinavaatteita pyykkinaruille. Blondi oli Korppia hiukan nuorempi sinkku, joka oli muuttanut vajaa vuosi sitten hänen alakertaansa. Korpilla oli nimittäin asunto tämän porraskäytävän kolmannessa kerroksessa, samassa linjassa pihatasolla sijaitsevan työhuoneensa kanssa. Tuo hänen naapurinsa neiti Apaja oli sorjan muodokas, hyvännäköinen nainen, mutta se nipotti Korpille tämän tupakoinnista. Savut nousevat muka Korpin työhuoneen ikkunasta suoraan naisen asuntoon yläkerrassa.

Sakari kiskoi henkoset röökistään ja tervehti tupakkia heilauttamalla pihalla puuhailevaa neiti Apajaa, joka eleen huomattuaan heristeli sormeaan ja katosi lanteet keinahdellen punaisessa oloasussaan pyykkinarulle ripustamiensa valkeiden lakanoiden taakse.

Tietokone oli käynnistynyt ja Sakari näppäili lappuun kirjoitetun, www.pornoveijari.fi osoitteen Googleen. Näytölle ilmestyi aukeama, jolla oli liuta naisten alastonkuvia. Niitä klikkaamalla pääsisi katsomaan henkilöstä tehtyä pornovideota ilmaiseksi. Sakari vilkaisi sohvalla istuskelevaa Yleisradion toimituspäällikkö Eskelistä. Tämä kaiveli puvuntakkiaan ja pani jälleen tupakaksi. Hän yskiskeli, vei käden suulleen ja silmäpussit lasien takana olivat entistä isommat, kun mies osoitti savukkeellaan tietokoneen näyttöä.

”Se keskimmäinen tyttö, punatukka”, hän sanoi nolona.

Korppi katsoi www.pornoveijareiden värikästä etusivua.

”Minä en avaa tätä videota. Näistä luikertelee haittaohjelmia, enkä halua sellaista tähän minun työkaluuni”, Korppi sanoi ja kaivoi esiin kännykkänsä

”Kuka näistä?” hän kysyi ja osoitti sormellaan näytön suuntaan.

Reima nousi sohvalta ja tuli Sakarin viereen. Hän osoitti savukkeella näytön keskellä seisovaa alastonta tyttöä. Korppi kiinnitti huomiota Eskelisen tapaan osoittaa ruutua ja hänen käsityksensä miehen sukupuolisesta suuntautumisesta vahvistui. Asia ei kuitenkaan ollut mikään yllätys, ottaen huomioon miehen työpaikan Ylen, jonka ajankohtaistoimitukset Tellervo Kieri tasavallan presidenttinä ollessaan oli miehittänyt seksuaalivähemmistöjen edustajilla.

Sakari Korppi tähtäsi kännykällään läppärin näyttöä ja otti pornoveijareiden etusivusta kuvan. Sitten hän suurensi punatukkaisen tytön kasvoja ja nappasi siitäkin foton älypuhelimellaan.

”Hänkö on sinun tyttäresi? Minkä niminen?”

Eskelinen kiskoi savuja ja hymyili kiusaantuneena.

”Ei varsinaisesti minun, vaan puolisoni Marko Blomin. Mutta minä olen hänen... Niin no, isä tai äitipuoli, kuinka sen nyt ottaa. Anne Blom on tytön nimi. Ikä kuusitoista vuotta.”

Sakari Korppi oli maistellut kossua heti heräämisestään lähtien, eli hänen promillemääränsä oli melko vakaa, ehkä puolitoista, joten hänen homoinhonsa ei paljastunut muuta kuin otsasuonien pullistumana. Inho oli hänellä geeneissä, eikä siis opittua, mutta kossu kykeni sitä hiukan vaimentamaan.

”Jospa kertoisit lyhyesti, mitä tuolla videolla tapahtuu, ja mitä minun pitäisi tehdä?” Sakari sanoi, kun käännähti selin tietokoneen suuntaan ja tarkisti, että kännykän kuvat Anne Blomista olivat onnistuneet.

Eskelinen kuvaili käsiään väännellen ja hämillään, että tyttö ryömii videolla ensin alasti lattialla. Kuvaaja seuraa kikattelevaa, alastonta karkulaista, ilmeisesti myös ryömien, kamera kiinni tytön takapuolessa. Näin he liukuvat pitkin kuvauspaikan lattioita, peräkanaa makuuhuoneeseen, jossa tyttö nousee vuoteelle, levittää haaransa ja kuvaaja, ”ihan selvästi itse”, alkaa sorkkia tyttöä hieromasauvalla.

”Työntelee sitä sinne. Anne levittää kaksin käsin haarojaan ja nauraa, kuin sekopää kameralle, samalla kun... Niin, ja kaikki muut jutut siihen päälle vielä”, toimituspäällikkö Reima Eskelinen kertoili ja kohautti lopuksi olkiaan.

”Esiintyykö kuvassa muita kuin tyttö?” Korppi kysyi.

”Ei oikeastaan. Kuvaaja sorkkii Annea, pitäen videokameraa toisessa kädessään. Lopuksi tyttö vetää kuvaajaa suihin ja jätkä laukeaa Annen naamalle. Kuvaa kaiken samanaikaisesti”, Eskelinen virnisti kuin hyvällekin vitsille.

Sakarin veri kuohahti, kun tuo äiti- tai isäpuoli irvaili tuolla tavalla tyttärestään kuvatulle törkykohtaukselle.

”Mitä minun pitäisi tehdä? Tuottajalla on tietenkin sopimus, jossa tyttö vakuuttaa esiintyvänsä videolla vapaaehtoisesti. Heillä täytyy olla myös valokopio henkilötodistuksesta, jonka mukaan Anne on täysi-ikäinen”, Sakari sanoi leukaperät kireänä.

”Mutta, kun hän ei ole sitä!” Eskelinen määkäisi.

”Näitä pornojuttuja minulla on vuosien varrella ollut useita. Videon tekijöillä on varmasti kopio tytön passista tai jostain muusta henkilötodistuksesta, jonka mukaan hän on täysi-ikäinen, mikä tarkoittaa, että hän on itse väärentänyt syntymäaikansa. Tai sitten Anne on tehnyt työtä jonkun toisen papereilla. Siitä ei kuitenkaan tuottaja ole vastuussa”, Sakari sanoi, sillä alkoi uumoilla, ettei tästä mitään ansaintakeikkaa tule. Hän vilkaisi taas kelloaan ja kossuhammasta alkoi kolottaa. Hän ei kuitenkaan juonut alkoholia asiakkaiden seurassa, paitsi tietenkin ravintolassa, tai kutsuilla, mutta ei näin työpaikalla.

Eskelinen puristeli hermostuneesti käsiään, kunnes pääsi asiaan.

”Kyllä mekin sen tiedämme, ettei videolle enää mitään voi. Ongelma on kuitenkin se, että Anne on alkanut työt sellaisessa liveshowpaikassa. Strippaa siellä ja en tiedä, mitä muuta se niiden asiakkaiden kanssa tekee. Me haluamme, että joku hakisi hänet pois sieltä.”

”Alaikäisenä häntä ei saisi sellaiseen tehtävään palkata. Kauanko tätä on jatkunut?”

”Tämä video ilmestyi viime viikolla, ja hän on siitä lähtien ollut siellä liikkeessä, tai heikäläisten luona. Kotona häntä ei ole näkynyt.”

”Onko hän vielä koulussa?”

”Annen pitäisi aloittaa lukio nyt syksyllä.”

”Tiedättekö, missä liveshowpaikassa hän työskentelee?”

”Tiedän. Rosebudissa, Kalevankadulla. Tunnetko paikan?”

”En, mutta olen siitä ohi ajaessani mestan kyllä huomannut. Tehdäänkö sellainen lyhyt toimeksianto? Kolmen päivän keikka, tuhat viisisataa euroa. Minä yritän saada hänet järkiinsä, mikä ei tule olemaan helppoa, sillä Suomessa lapsikin tietää oikeutensa. Ja jos ei hän, niin sosiaalitantat auttavat kyllä, ja silloin kaikki muut ovat syyllisiä, paitsi peffaansa jakeleva teinityttö. Sillä siitähän tässä on kysymys? Te pelkäätte, että hän myy itseään, eikö vaan?”

”Tavallaan. Tai kyllä, siitä on kysymys. Entä, mitenkä tuon maksupuolen kanssa tehdään?”

”Pitäisi maksaa viisisataa euroa ennakkoa, sekä kuluihin kolmesataa koko ajalle, eli kahdeksansataa euroa nyt.”

”Kuluihin?” toimituspäällikkö oli ihmettelevinään.

”Kännykkään, matkoihin, tippeihin, tai miksi niitä nyt sanoisi. Pikku lahjuksiin. Yleiskuluihin.”

Eskelinen oli noussut sohvalta ja kaivanut esiin lompakkonsa. Ilmeisesti joku oli neuvonut häntä, sillä mieheltä löytyi kahdeksansataa euroa viidenkympin ja kahdenkympin seteleinä, jotka hän latoi Korpin kirjoituspöydälle. Sakari nappasi setelinipun käteensä, plarasi sen läpi, vaikka oli jo vierestä nähnyt, että summa meni oikein. Hän työnsi rahat lompakkoonsa ja lompakon povitaskuunsa. Sitten hän nappasi kirjoituspöydän ylälaatikosta kuittivihon, johon kirjoitti vastaanottaneensa 1500 euron etsiväpalkkiosta viisisataa euroa ja kuluihin kolmesataa. Hän allekirjoitti kuitin ja ojensi sen Eskeliselle. Tämä antoi Korpille käyntikorttinsa, jossa oli hänen yhteystietonsa.

”Kirjoita siihen kortin taakse vielä tytön nimi ja syntymäaika, mielellään sotukin, jos tiedät sen”, Sakari sanoi ja ojensi Eskeliselle kynän. Reima täytti tytön tiedot ulkomuistista kortin takapuolelle ja ojensi lapun Sakarille.

”Minä soitan, jos on kysyttävää tai kerrottavaa. Viimeistään kolmen päivän kuluttua, kun juttu on selvä.”

”Luuletko, että homma selviää?”

”Kaikki hommat selviävät aina”, Korppi sanoi ja lähti opastamaan Eskelistä ovelle, jossa auttoi poplarin tanakan miehen ylle. Toimituspäällikkö napitti takin kaulaan asti ja lähti ulos toimistosta ja Korppi seurasi, kuinka Eskelinen katosi porraskäytävästä pihalle. Yksityisetsivä sulki työhuoneensa oven ja kiirehti katsomaan työhuoneensa ikkunanäkymää, jossa Reima Eskelinen kipitti lyhyin askelin, poplarin liepeet hulmahdellen ja takkinsa kauluksia pystyyn nostellen, Ritva Apajan lakanapyykin takana grillikatoksen vierestä alapihalle vieviin portaisiin.

Sakari napsutteli kieltään ja nieleskeli kuivaa kitaansa, kun aikoi tarttua povestaan löytyvään taskumattiin. Mutta ei. Hän kumartuikin kirjoituspöytänsä alalaatikkoon, josta veti esiin vajaan kossupullon. Siitä oli yli puolet kadonnut. Hän kiersi korkin auki ja otti juomaa reilun suullisen, ja toisenkin, sekä nielaisi ne peräkanaa tyytyväisesti henkäisten. Korvissa kihisi mukavasti. Alkoholi luikerteli kuin maailman paras kaveri hänen kaikkiin soluihinsa ja pyrähteli verisuonissa, väsähtäneitä kumppaneitaan herätellen ja niihin elämänvirtaa polkaisten. Viisasten juomaa saatuaan, oivallustehtaan jättipyörät lähtivät käyntiin kertapolkaisulla, ja elävöittävä kuumotus hyöri Sakarin kehossa.

Korppi kiersi korkin kiinni ja laittoi lestin takaisin laatikkoon. Hän puhalteli kossuhuuruja kohti tuuletusikkunaa ja kohensi pikkutakkiaan, sillä oli aika ryhtyä toimeen, eli mennä käymään Kalevankadulla. Hän herätti nukahtaneen läppärinsä ja etsi netistä Rosebudin omat sivut. Sillä nimellä niitä oli aika paljon, mutta hän löysi Googlen loppupäästä tuon Veronika Kiisken omistaman seksikaupan nettisivut. Sakari oli ollut ennenkin tekemisissä Veronikan kanssa, vaikka vähättelikin Rosebudin tuntemustaan Yleisradion toimituspäällikkö Eskeliselle, joksi mies oli puhelimessa esittäytynyt. Tuollaisissa taustatiedoissa hänelle ei yleensä valehdeltu, sillä olisihan se ollut typerää harhauttaa yksityisetsivää asiassa, jonka amatöörikin saisi selville.

Rosebudin omilla sivuilla mainostettiin paikassa pidettävän liveshowesityksiä viikolla kello 11-21 ja viikonloppuna vaan kahdeksaan asti. Tietenkin, jottei paikalle osuisi turhan paljon juoppoja. Sakari hymähti huomiolleen ja klikkasi auki sivun Kalenteriosaston. Sen mukaan tänään olisivat naisesiintyjinä Tupu ja Tipu. Nuo olivat tietenkin roolinimiä. Tupu tai Tipu, jompikumpi saattaisi hyvinkin olla Anne Blom. Sivulla oli myös puhelinnumero, johon hän olisi voinut soittaa, sillä tiesi Veronikan hoitavan yksin ”klinikkaansa”, joksi hän firmaansa nimitti. Sakari oli viimeisen kymmenen vuoden aikana ollut työasioissa yhteydessä naiseen pari kertaa ja tiesi, ettei tämän liiketoimissa, ainakaan silloin, ollut mitään laitonta. ”Klinikaksi” Veronika kutsui paikkaansa, koska teki mielestään mielenterveystyötä, vaikkei se hänen alkuperäinen suunnitelmansa ollut ollutkaan. Paikka oli sitä paitsi useiden silmäätekevien herrojen suosiossa, eli Veronika Kiiski, jos kuka, tunsi kirjavan paletin seksipalveluiden suomalaisia suurkuluttajia yhteiskuntamme kaikilta tasoilta. Eri asia oli, ettei naiselta heistä mitään tietoja irti herunut. Sakari Korppi osasi kuitenkin lukea rivien välistä. Hän klikkasi auki sivun Galleriaosaston, jossa oli liuta pornahtavia kuvia erilaisista tytöistä, Rosebudin esiintyjistä, mutta Annan kuvaa niissä ei ainakaan vielä ollut.

Korppi kaivoi Malluaskin taskustaan, pani tupakaksi ja vilkaisi rannekelloaan. Se näytti kolmea. Hän puhalteli savuja tuuletusikkunan suuntaan ja huomasi, että pihan pyykkinarujen takana näkyi punaisen oloasun liikehdintää. Käsi hamusi oikeaan povitaskuun, kuin aseelle, mutta sieltä tulikin vastaan taskumatti. Hän oli jo aikeissa avata sen, mutta työnsi matin takaisin kainaloonsa ja otti kossupullon toistamiseen työpöytänsä alalaatikosta. Hän nappasi siitä ihan pienen siivun ja laittoi lestin takaisin laatikon pohjalle. Siinä näytti olevan enää vartti jäljellä, hän huomasi. Täytyy käydä Alkossa, oli ensimmäinen ajatus ja toinen, että onneksi Alko on samassa talossa. Vaikka väki kävi hakemassa viinansa lahden takaa Tallinnasta, hän ei ollut niitä miehiä. Korppi ei pitänyt matkustelusta. Eikä hän ostanut juomia tutuiltakaan, jotka toivat sitä autolasteittain Virosta, sillä ei halunnut tukea heidän liiketoimiaan. Hänhän oli yksityisetsivä, joka kannatti Suomen yhteiskuntajärjestystä, joi siksi kossua ja haki sitä Alkosta, varsinkin kun lähin sijaitsi linnuntietä muutaman metrin päässä samassa talossa Maurinkadun puolella.

Ovikello kilahti. Sakari nousi tuoliltaan, laski savukkeen kristallikulhon reunalle ja meni ovelle. Hän vilkaisi ovisilmästä ja näki, että Ritva Apaja seisoi käytävällä, kädet puuskassa punaisen oloasunsa rintamuksella. Vaaleahiuksinen nainen korjasi hiukan kampaustaan, kun kuuli, että lukkoa sormeiltiin.

”Terve. Saisit hiukan rajoittaa tuota savujen puhaltelua ulos ikkunasta. Ihan niin kuin minä asuisin höyryveturin yläkerrassa”, Ritva alkoi esityksensä, heti kun ovi raottui.

”Pidä ikkunasi kiinni.”

”Täytyyhän minun tuulettaa!”

”Minäkin tuuletan. Tuuleta sinä kadun puolelta.”

”Sinulle on ihan turha puhua”, nainen sanoi, huitaisi kädellään ja yritti kurkistaa Sakarin olan yli työhuoneeseen. Mies oli satakahdeksankymmentä senttiä pitkä ja leveäharteinen, niin ettei nainen nähnyt hänen taakseen. Sakari haroi kiusaantuneena, kuin sormiharavalla, kaksin käsin kiharaista hiuskuontaloaan ja vilkaisi kelloaan. Sitten hän katsoi jäänsinisillä silmillään Ritvaa.

”Ihan tosi”, nainen kakoi ja korjasi hänkin hiuksiaan.

”Minä voisin ruveta siivoamaan sinulle”, hän ykskaks ehdotti.

Sakari käännähti oviaukolla ja vilkaisi työhuoneeseensa.

”Ei täällä ole mitään siivottavaa”, hän sanoi, vaikka tarkoitti, ettei huoneeseen ollut kenelläkään asiaa, jollei hän itse ole paikalla.

”Aina on siivottavaa. Entä yläkerrassa, asunnossasi, kuka siellä siivoaa?” Ritva keksi syyn jatkaa.

”Minä tietenkin.”

”Osaatkohan?”

”Ei ole mitään siivottavaa, kun laittaa aina tavarat paikoilleen, eikä jätä niitä hujan hajan”, Sakari sanoi kuin lapselle.

”Kyllä pölyt pitää pyyhkiä ja imuroida. Sinäkin pidät ikkunaa koko ajan auki ja me asutaan Helsingin keskustassa.”

”Jos olet huomannut, kun itse kuivaat valkopyykkiäkin pihalla, että täälläpä ei juuri pölise. Vai kuinka?”

”Joo, mutta asuntoon pöly tuleekin sinun itsesi mukana ja matoista, vaatteista...”

”Pölisenkö minä?”

”Parhaillaan.”

Sakari oli naurahtaa, mutta ymmärsi, että jos hän nyt hymyilisi naiselle, peli olisi menetetty ja Ritva luulisi onnistuneensa tässä kimurantissa iskupelissään, jota oli jatkunut jo muutaman kuukauden.

”Sinulla kävi äsken se televisiosta tuttu toimittaja kylässä. Mihin hän tarvitsee yksityisetsivää? Onko vaimo hukassa?” nainen vaihtoi puheenaihetta, vaikka tiesi kokemuksesta, ettei miehestä mitään irti saanut. Eikä se mikään salaisuus ollut, että hänen naapurinsa oikeustieteiden kandi Sakari Korppi oli yksityisetsivä. Salaisuus sen sijaan oli, miksi hän oli moiseen koiranvirkaan ryhtynyt, vaikka olisi lakia lukeneena muuhunkin kyennyt.

Korppi nosti rannekellon nenänsä eteen ja vilkaisi sitten pää kenossa Ritvaan, että satuhetki loppui.

”Kiire? Niin varmaan”, nainen tuhahti, poistui ovelta ja katosi porraskäytävän suuntaan vievään, hämärään onkaloon.

Korppi vetäytyi työhuoneeseensa ja sulki oven perässään. Hän nappasi kirjoituspöydältään lapun, jossa oli pornoveijareiden www.osoite ja laittoi sen pikkutakkinsa rintataskuun toimituspäällikkö Eskelisen käyntikortin kumppaniksi. Anne Blomin lukionkäynti alkaisi ensi maanantaina, oli Reima kertonut, joten kyllä tyttö koulutielle täytyy saada, ajatteli Sakari Korppi, kun vilkaisi ulos työpajansa ikkunasta. Pilvinen taivas neiti Apajan lakanapyykin yläpuolella vaikutti harmaalta, eli keli oli sävy sävyyn hänen pikkutakkinsa kanssa. Ikkunapuitteeseen kiinnitetty elohopeamittari näytti 18 astetta, joten hänen villakankainen bleiserinsä riittäisi hyvin tälle työmatkalle.

2.

Sakari loikki alas pihanpuoleisen sisäänkäynnin betoniportaat ja asteli, kädet mustien farmareittensa taskussa, napakoilla pikkukengillään kivetyn pihan poikki, ohi neiti Apajan lakanoiden, kohti grillikatoksen vierestä alapihalle laskeutuvia jyrkkiä askelmia. Portaiden juurella notkossa näkyi kuorma-auton kattoa, joten Alkoon oltiin lastaamassa pihan puolelta lisää uutta tavaraa. Sellainen näky lämmitti aina mieltä ja loi turvallisuuden tunnetta, eli että maapallo pyörii edelleen radallaan. Hän suunnisti ahtaan asfalttipihan läpi porttikäytävään, sukelsi sen läpi Maurinkadulle ja kurvasi oikealle, Liisanpuistoa vasten kulmittain kohoavan kotitalonsa nurkan ympäri, Kruunuradion näyteikkunoiden ohi Liisankadulle. Hän aikoi kävellä Kaisaniemeen ja hypätä siellä kuutosen ratikkaan, jolla pääsisi näppärästi kohteeseensa.

Meritullinkadun ja Liisankadun kulmauksessa vastakkaiset rakennukset olivat yhtä aikaa rakennustelineiden ja muovihuppujen peitossa. Niissä tehtiin julkisivuremonttia, joten liikenne kadulla oli ruuhkaantunut talojen väliin. Autorykelmässä murisi pari vastakkaisiin suuntiin pyrkivää liikennelaitoksen bussia sekä joukko pikkuautoja. Sakari oikaisi vinottain ajotien poikki, lasten ja äitien vaatetusliike Lapsenpäästäjän edustalle, eikä taaskaan vilkaissut kaupan näyteikkunoihin. Häntä puistatti, sillä pelkästään liikkeen nimi viittasi puoskarointiin. Ikkunatkin olivat aika lailla rakennustelineiden peitossa ja suojarakennelman muodostamassa katoksessa kulkiessaan, viereen jämähtäneet linja-autot ärisivät korvia huumaavasti, että häivy siitä.

Korppi jatkoi reipasta kulkuaan ja olisi käynyt pikaisella välipalalla, eli nelosoluella Kolmessa Liisassa, mutta ravintolaa ei enää ollut, vaan sen paikalle oli ilmestynyt halparuokakauppa. Elintarvikeliikkeiden nihkeästä valikoimasta huolimatta, Kruununhaassa oli ihan mukava asua. Kaupunginosassa liikuskelevat ihmiset olivat keskivertosuomalaista väkeä paremmin pukeutuneita ja fiksumman oloisia. Kaduilla parveili arkisin myös paljon ihan järkevältä vaikuttavaa nuorisoa, sillä alueella sijaitsi muutama yläasteen koulu sekä useita yliopistollisia opinahjoja.

Liisankadun päästä hän kääntyi vasemmalle ja kulki ohi Varsapuiston Kaisaniemenkadun keskellä sijaitsevalle raitiovaunujen pysäkille, ja jäi sen katoksen alle odottamaan Hietalahden suuntaan kulkevaa kuutosen ratikkaa. Vihreä matalalattiaspora saapuikin hetken kuluttua ja Korppi pyrähti puolityhjään vaunuun, ikkunapaikalle. Hän kaivoi kännykän taskustaan ja etsi sieltä Anne Blomista pornoveijareiden videolta napatun kasvokuvan. Kun hän tutkaili tytön ilmettä, hänestä vaikutti siltä, ettei Anne ollut ihan täysjärkisen oloinen. No, ei kait naiset noissa kuvissa koskaan olleet kovin älykkään näköisiä kasvoiltaan, hän teki pikaisen johtopäätöksen.

Rautatientorilla liikenne jumitti ja jälleen Korppi huomasi, kuinka kätevää Helsingissä oli liikkua julkisilla kulkuvälineillä. Niillä pääsi sujuvasti joka paikkaan ja kuukausikortilla matkanteko oli täysin vaivatonta. Taas hän koetti rutiininomaisesti poveaan, että taskumatti oli tallessa. Kohta raitiovaunu kurvasi Mannerheimintielle, ohitti Stockmannin tavaratalon ja kääntyi vihdoin Bulevardille, jota pitkin jatkoi aina Hietalahteen saakka, jossa Sakari nousi ulos vaunusta. Ratikkapysäkki oli Hietalahdenkadun ja Kalevankadun risteyksessä, kellertävän puurakenteisen makasiinin seinustalla, josta raitiovaunu jatkoi matkaansa metallipyörät kirskuen kaartaessaan vasemmalle sataman suuntaan, kunnes katosi Kalevankadun vanhojen rakennusten väliseen kanjoniin. Sinne Korppikin suunnisti, kun ensin kaivoi Malluaskin taskustaan ja pani tupakaksi.

Katujen risteyksessä, kulmittain pysäkkiä vastapäätä, kohosi taivaalle jugendtyylinen, marjapuuronvärinen, nelikerroksinen ja aika koristeellinen asuintalo, jonka alakertaa kiersivät lukemattomien liikehuoneistojen näyteikkunat. Siirtyessään Hietalahdenkadun yli hän pani merkille, että risteyksessä, marjapuuronvärisen rakennuksen kulmauksessa, toimi kauneussalonki, jossa mainostettiin myytävän vaaleanpunaisia unelmia, suolahoitoja sekä hierontaa. Hän huomasi pinkkejä unelmia myyvän liikkeen vieressä Bertan Hoitolan. Mainoslauseen mukaan paikassa työskentelevä koulutettu hieroja antoi alapään hoitoja. Tai ei, hän lukikin väärin. Aune Alanen, koulutettu alavartalon hoitaja hieroikin hoitolassa asiakkaitaan.

Korpin olisi tehnyt mieli tarttua taskumattiinsa, mutta sellaista hänen ei sentään sopinut tehdä keskellä katua. Raitiotiekiskot kulkivat vaaleanpunaisen rakennuksen katveessa ja Sakarille muistui mieleen erään tuttavan asunto Tehtaankadulla, jossa kolmosen ratikat jyräsivät muutaman minuutin välein katua molempiin suuntiin. Joka kerralla ystävän kattovalaisimen kristallit kilisivät olohuoneessa. Asukas oli tuohon ääneen ja tärinään tottunut, mutta Korppia sellainen hämmästytti.

Marjapuurolinnan katutason liikehuoneistot jatkuivat, kunnes Korpin katse osui kullanväriseen näyteikkunaan, jossa luki suurin kirjaimin Rosebud, sekä ylälaidassa pienemmällä Liveshow. Ei muuta. Ikkunasta ei nähnyt sisälle. Sakari ylitti Kalevankadun ratikkakiskot, pudotti röökinjämän tarkasti raiteen vakoon ja siirtyi Rosebudin ovelle, jossa huomasi firman aukioloajat; ma-pe 11-21 ja la-su 11-20. Hän tarttui metalliseen ovenkahvaan ja astui sisään seksikauppaan. Kadulta katsottuna ei olisi saattanut arvata, kuinka suurista tiloista oli kyse.

Ensin oli suhteellisen avara aula, jonka keskellä lepäsi ruskean nahkasohvan ja kahden nojatuolin seurusteluryhmä. Siinä istui parhaillaan tuntematon pukumies, jotakin lehteä selaillen. Tilan läpi siirryttiin myymälään, jonka seinät oli maalattu kauttaaltaan mustiksi ja punaisessa katossa kulki pistevaloja, niin että liikkeessä oli varsin hämärää. Spotit valaisivat kuitenkin seiniä kiertäviä hyllystöjä, joilla oli loputtomasti pornovideoita, sekä valtavat määrät mielikuvituksellisia, erilaisia seksivälineitä, joka lähtöön. Liikkeessä soi vaimeana taustamusiikkia ja myyntitiskin takana seisoskeli vaaleaihoinen mulatti, hihattomassa, punaisessa t-paidassa ja valkoisissa farmareissa, kynsiään viilaillen.

Saavuttuaan liiketiloihin, Korppi pani merkille, että Rosebudin ulko-ovi kävi suhteellisen tiheään tahtiin, vaikkei sitä kadulla ollessaan huomannutkaan. Asiakkaina pyöri eri ikäisiä, siististi pukeutuneita miehiä, joiden ulkoasun perusteella henkilöstä oli mahdoton tehdä mitään johtopäätelmiä. Korppikin sulautui vaitonaiseen asiakaskuntaan ja alkoi kierrellä myymälätilassa video- ja seksivälinehyllyjä tarkastellen. Telineissä roikkui ihmeellisiä nahka-asusteita sekä kaikenlaisia raippoja ja hieromasauvoja, joilla olisi ilmeisesti mukava ruuvailla ystäväänsä.

Korppia ihmetytti, hänen suunsa muuttui tahmaiseksi ja miehen oli päästävä vessaan. Hän asteli rennosti kädet taskussa myyntitiskin takana kynsiään hoitelevan mulatin eteen ja kysäisi tältä vessaa. Kaljupää nyökkäsi selkänsä takana näkyvään punaiseen oveen.

”Kaksi euroa. Eikä sinne saa jäädä hinkkaamaan”, mulatti huomautti, Korppia kiireestä kantapäähän alentuvasti mulkaisten.

Sakarin olisi tehnyt mieli kysyä, käykö luottokortti, mutta käsi osui taskussa kahden euron kolikkoon, jonka hän laski miehen eteen, punaiselle tiskille. Korppi kiersi myyntitiskin taakse ja livahti sisään punaisesta ovesta, jonka lukitsi jälkeensä. Hän pysähtyi ahtaan vessan peilin eteen ja vetäisi kossuputelin taskustaan, kietaisi korkin auki ja nappasi pullosta kaksi suullista. Ilme kirkastui, kun hän vilkaisi itseään peilistä ja henkäisi suu ammollaan alkoholihuuruja lasiin, joka sumeni hetkeksi. Hän otti pullosta vielä kolmannen suullisen, jonka kulautti kurkkuunsa yksintein. Sakari vilkaisi muovista taskumattiaan, jossa oli enää puolet jäljellä, sulki korkin ja työnsi lestin poveensa. Hän laski kylmää vettä kraanasta ja hörppäsi sitä, kurlasi, nielaisi ja haukkasi vielä yhden suullisen kraanavettä kitaansa. Sitten hän ojenteli pikkutakkiaan, vilkaisi itseään peilistä ja haroi paksuja vaaleita hiuksiaan mielestään edustavammaksi.

Hän astui ulos vessasta ja katse osui mulatin viereen ilmestyneeseen uhkeaan naiseen, Veronika Kiiskeen. Myyjä nyökkäsi Korpin suuntaan ja Veronikan sekä Sakarin katseet kohtasivat.

”Terve”, nainen lausahti iloisesti ja astui vaaleissa farmareissa ja röyhelöpaidassa sekä korkeissa piikkareissa, käsi ojossa Sakarin eteen ja he kättelivät.

Mustalla Kleopatra-kampauksella varustettu Veronika katsoi häntä voimakkaasti meikatuilla silmillään, niiden lähes mustilla iiriksillä, joista ei voinut päätellä mitään naisen mielialasta. Kirkkaan punaiset huulet sen sijaan olivat leveässä, antavassa hymyssä, paljastaen vitivalkoiseksi laminoidun, näyttävän hammasrivin. Huulet olivat seksikkäästi turpeat, ilmiselvästi täytteen avustuksella, ja ihonvärisen röyhelöpaidan antavasta kaula-aukosta kurkistelivat turpeiden silikonirintojen kutsuva vako.

”Tule, mennään minun konttoriini”, nainen sanoi käheästi ja lähti myyntitiskin takaa, lanteet keinahdellen, korkojen kopinan säestyksellä, pornoelokuvia ja seksivälineitä tursuvien hyllyjen välistä, kohti myymälähuoneen vastakkaisella seinällä näkyvää, punaisella nahalla verhoiltua ovea. Sakari seurasi naista, katse tämän lanteita nuolevien housujen kuristuksessa pyörähtelevissä pakaroissa.

Veronika avasi oven ja Sakari astui antiikkisilla huonekaluilla sisustettuun, äveriään näyttävään ja jotenkin rahalta haisevaan, ikkunattomaan työhuoneeseen. Veronika osoitti mahtavaa nojatuolia, johon Sakari istahti ja upposi, sekä hymähti huvittuneena. Veronika vilkaisi miestä, keinautti päätään ja tarttui kirjoituspöydällä lepäävään kullattuun sikarirasiaan.

”Ole hyvä”, hän kehräsi, kun ojensi avatun kotelon Sakarin kasvojen eteen. Itse hän nappasi savukekotelostaan pitkän savukkeen, jonka sytytti kullatulla stendarillaan ja ojensi sen liekkiä myös Korpin jo suuhunsa työntämään havannalaiseen. Mies imaisi sikariin tulen ja kiskoi siitä pehmeät savut kitaansa. Niitä hän sitten päästeli huultensa välistä huoneilmaan, kuin arvolastia maistellen.

Veronika istahti toisella pakarallaan kirjoituspöytänsä kulmalle, ja risti säärensä savuketta imiessään, kulmiensa alta Sakaria veikeästi silmäillen.

”Siitähän on yli vuosi, kun olet täällä viimeksi käynyt. Mitä sinulle saisi olla?” nainen kysyi ja heilutteli huvittuneena säärtään polvensa päällä.

Sakari imi sikariaan pitkään ja vetäisi savut keuhkoihinsa, vastoin sikarikerhon sääntöjä, ja päästi sitten nielussaan haalentuneet savut sierainten kautta huoneilmaan. Hän aikoi sanoa jotain, mutta päättikin mennä suoraan asiaan ja kaivoi älypuhelimen taskustaan, näppäili sitä hetken ja ojensi laitteen Veronikalle, joka katsoi näytöllä näkyvää tytön kuvaa.

”Jaa, tämäkö. Kävi täällä kääntymässä, mutta ei ole enää minulla töissä. Aivan bimbo. Alaikäinen, valehteli syntymäaikansa. Panin saman tien pois”, Veronika sanoi ja ojensi kännykän takaisin Korpille.

”Anne Blom, kuusitoista vuotta. Vanhemmat etsivät”, Sakari sanoi.

”Hän tuli tänne viime viikolla, näytti itsestään tehdyn pornovideon ja halusi töitä. Minä annoin luvan kokeilla, koska videolla esiintyäkseen täytyy olla täysi-ikäinen. Ei siitä kuitenkaan mitään tullut, sillä paljastui, että hän olisi ollut valmis yhdyntään, ylimääräistä korvausta vastaan. En tiedä huomasitko, mutta meillä on siinä tiskin vieressä seinällä viiden, kymmenen ja viidentoista minuutin liveshow hinnat. Kaksikymmentä, viisikymmentä ja sata euroa. Naiminen, suuseksi ja koskettelu ovat täällä kiellettyjä. Minä laitoin tytön pois. Sitä paitsi, se oli huumekoukussa. Äläkä kysy, minkä huumeen, sillä minähän en niistä ymmärrä yhtään mitään”, Veronika kertoili savukettaan imeskellen.

”Hän ei ole viikonlopun jälkeen käynyt kotona. Sanooko sivusto www.pornoveijari sinulle mitään?” Sakari pohdiskeli ja imeskeli hänkin sikariaan.

”Toki. Sehän on Reino Kiukaan firma. Kait sinä hänet tunnet?”

”Ei sano mitään.”

”Suomen kuuluisin pornokuvaaja, seitsemänkymppinen äijä, joka vaan jatkaa töitään. Tekee juttuja mielellään nuorista naisista, mutta toimii lain puitteissa. Tämä Anna on sitten kusettanut Reiskaakin”, Veronika hymähti, nousi pöydän kulmalta ja asteli lasikaapille, jonka avasi. Kaappi oli täynnä erimerkkisiä alkoholijuomia.

”Mitä saisin tarjota?”

”Ei mitään, kiitos vaan. Ei voi työaikana ottaa”, Sakari hymähti.

”Minä voin, milloin vaan”, Veronika sanoi ja kaatoi itselleen runsaan konjakin, joka kädessä palasi pöytänsä kulmalle ja otti siitä reilun suullisen.

”Katsopa tuota”, Korppi sanoi ja ojensi Veronikalle Yleisradion ajankohtaistoimituksen toimituspäällikkö Reima Eskelisen käyntikortin.

”Mitä hänestä?” Veronika mietti ja vilkaisi vaistomaisesti ovelle.

”Ihan mitä vaan. Tunnetko?”

”Jos tunnenkin, niin en kerro.”

”En minäkään saisi kertoa. Hän kuitenkin etsii Anne Blomia. Sanoi olevansa tytön äiti- tai isäpuoli”, Sakari sanoi kasvot peruslukemilla.

”Kyllähän tällä näitä muun sukupuolisia lappaa, että sikäli.”

Veronika naputteli käyntikorttia ja ojensi sen takaisin Korpille.

”Minä näytän sinulle yhden jutun. Et sitten kuitenkaan yhtään hämmästele ja olet ääneti. Sopiiko?” hän sanoi röökiään sammuttaessaan.

Sakari nyökkäsi ja jätti sikarinsa samaan tuhkakuppiin, johon se sammuisi itsestään. Veronika joi konjakkinsa ja laski tyhjän lasin kirjoituspöydälleen. Hän tarttui Sakaria kädestä, kaihoisasti silmiin katsoen, kiusallaan, ja lähti viemään miestä, kuin lasta, suojatien yli ulos työhuoneestaan.

Liiketilan puolelle oli ilmestynyt hyllyjen lomaan parikymmentä asiakasta, joukossa myös muutamia naisia pareittain, tutkimaan myytäviä asusteita ja seksivälineitä. Sakari seurasi Veronikaa tilojen läpi ja asiakkaat pitivät katseensa tiukasti myyntituotteissa, äänettöminä. Jos olisivat kyenneet, olisivat varmaan olleet näkymättömiä, Sakari ajatteli, kun vilkaisi heitä ohi mennessään. Hän seurasi Veronikaa mustaksi maalattuun käytävään, jota katon spotit hädin tuskin valaisivat. Oikealla seinustalla oli pari ovea. Veronika pysähtyi. Musiikki hälvensi kaikki äänet.

”Näissä huoneissa tytöt esittävät live showta”, hän kuiskasi käheästi, ovia avaamatta. Sakari nyökkäsi ja he jatkoivat matkaa, kunnes käytävä teki mutkan, jonka päässä oli paksut verhot. He saapuivat niiden luokse ja Veronika vinkkasi Sakarin vierelleen ja kuiskasi käheän sensuellilla äänellään miehen korvaan.

”Minä odotan tässä. Mene tuosta välikköön ja kurkista seuraavan verhon taakse. Ole ihan hiljaa, äläkä anna huomata itseäsi.”

Sakari ymmärsi ja hivuttautui ensimmäisen, raskaan mustan verhon taakse. Hämärässä tuli vastaan toinen verho, jonka takaa kuului pornoelokuvalle tyypillisen ähellyksen, litinän ja voihkinnan ääniä. Ne olivat kaikki kuitenkin miesten ääniä. Hän kuunteli tarkemmin ja oli kuulevinaan kuiskuttelua, kunnes kurkisti verhon ja seinän raosta pimeään teatterisaliin.

Jättimäisellä videonäytöllä esitettiin homopornoa. Joukko miehiä pani toisiaan jonossa takapuoleen, peräkkäin kuin junan vaunut. Kuinka tuo onnistui, oli ensimmäinen ajatus Korpin mielessä? Seuraava oli, että hyi helvetti, ja hän käänsi katseensa pois videonäytöltä. Katsomossa istui kahdella penkkirivillä ihmishahmoja hämärässä, kaikki eri ikäisiä miehiä, toisiaan aivan selvästi handuun vedellen tai suihin ottaen. Hyi saatana, oli tällä kertaa ensimmäinen ajatus, ja Sakari vetäytyi salin puolelta Veronikan viereen mustalle käytävälle, silmiään siristellen ja otsaansa rypistäen.

”Tykkäsitkö?” nainen kuiskasi ja Korppi pudisti päätään, huulet irveessä, kuin pahaa ruokaa maistettuaan.

”Mennään”, Veronika hymähti ja he lähtivät käytävältä.

Sakari seurasi Veronikaa liikkeen ulko-ovelle.

”Olisitko sinä halunnut täältä jotain?” nainen huomasi kysyä.

”Ei ole mun juttu”, Sakari vastasi ja he astuivat ulos Rosebudista, Kalevankadulle. Raitiovaunu oli juuri mennyt siitä ohitse ja kolisteli kujaa oikealle, sataman suuntaan.

Korppi kaivoi Malluaskin taskustaan ja tarjosi tupakan myös Veronikalle.

”Kerro”, mies sanoi, kun antoi tulta.

”Näistä ei sitten huudella”, nainen sanoi, imaistuaan tupakkaansa.

”Ei tietenkään.”

”Ylen toimituspäällikkö Eskelinen on tämän paikan vakioasiakkaita. Käy täällä aika usein kumppaninsa kanssa. Viihtyvät yhdessä tuolla Cinemassa, joksi teatterisalia kutsutaan. Siellä oleskelu maksaa viisikymmentä euroa puoli tuntia ja sata euroa tunti. Per henkilö. Minähän olen vähän kuin sirkustirehtööri eikä minua kiinnosta muu kuin se, että ihmiset viihtyvät minun sirkuksessani. Mutta sen verran minultakin munaa kyllä löytyy, etten voi ikinä hyväksyä sitä, että Yleisradion pomot, tuo Eskelinen etunenässä, nimittivät ilman mitään kilpailutusta sen lesboämmän edustamaan Suomea eroviisuihin. Saara ei saatana edes ole hyvän näköinen, vaan yrittää tekopirteydellä peittää pohjattoman masennuksensa. Ja sen nyt näkee jokainen. Mutta sen minä olen tässä hommassa oppinut, että nämä homot pitävät meitä heteroja aivan nuijina. Kas kun me uskomme kaikkia heidän valheitaan. Eskelinen kävi täällä muuten sinä viikonloppuna, kun Anne oli aloittanut työnsä ja minä ihmettelinkin, että miksi hän homona änkesi tytön seuraan. He riitelivät hetken jostain, mutta asia jäi siihen. Enhän minä osannut arvata, että hän on... Niin, mikä hän muuten on sille tytölle?” Veronika kysyi Korpilta.

”Toinen vanhempi kait. Väitti minulle, että Anne on hänen puolisonsa Marko Blomin tytär.”

”Onko tämä homopuoliso tullut ulos kaapista, lapsellisena?” Veronika irvaili. Molemmat hymähtivät moiselle ilmaisulle homosta, jolla on lapsi.

”Niin kait. Häntä minä en tunne. Molemmat ovat kyllä töissä Ylellä. Käsittääkseni tuo Eskelisen kumppani Marko Blom on maskeeraaja ammatiltaan.”

Veronika imeskeli savukettaan, kunnes keksi.

”Käy jututtamassa sitä Reiskaa, pornokuvaajaa. Se varmasti tietää tytöstä enemmän kuin minä. Etkä kerro tavanneesi minua! Muuten se änkeää tänne heti pummaamaan muka jotain tiedonvälityspalkkiota. Se jätkä on aina auki, pössyttelee rahansa taivaan tuuliin.”

Sakari mietti hetken, mitähän Veronika tuolla tarkoitti, mutta älysi samalla, että mies polttaa tietenkin hasista ja samalla omaisuuttaan.

”Mistähän minä löydän hänet?”

”Sillä on studio Vallilassa. Lemuntiellä, ihan siinä ministeri Anne Bernerin maantierosvoliikkeen vieressä, sellaisessa teollisuusrakennuksessa. Minä olen käynyt siellä kuvauttamassa tyttöjä. Oven vieressä lukee Studioveijarit, niin isolla, että varmasti huomaat. En muista numeroa, mutta se on Lemuntiellä, samalla kohtaa kuin ravintola Musta Härkä teollisuuskompleksin toisella puolella, Mäkelänkadulla. Et voi eksyä”, Veronika sanoi ja heitti savukkeensa jalkakäytävän viereen, ajotielle. Sakari teki omalleen samoin ja he kättelivät.

”Näistä ei sitten puhuta. Jos voin joskus auttaa, niin soita.”

”Eihän minulla ole sinun numeroasi”, Veronika vastasi veikeästi.

Korppi työnsi kätensä rintataskuun ja veti sieltä esiin nimikortin, jonka ojensi naiselle. Siinä oli hänen nimensä ja puhelinnumero.

”Saako täältä seksipalveluja?” Veronika henkäisi ja työnsi käyntikortin rintavakoonsa. Sakari hymähti, että: ”Mene ja tiedä”, käännähti ja lähti Kalevankatua kohti Köydenpunojanpuistikkoa.

Hän vilkaisi taakseen ja näki, kuinka Veronika katosi liikkeensä ovesta hänelle kättään hyväntuulisesti heilauttaen. Korppi lähti puistikon läpi kohti Eerikinkatua, jonka kulmauksessa sijaitsevaa ravintolaa kohti suunnisti.

Oli se hetki päivästä, jolloin Sakari tunsi liitävänsä hiukan maanpinnan yläpuolella ja tästähän tilasta sanottiinkin, että velatkin tuntuivat saatavilta. Korpilla ei velkoja ollutkaan, joten olo oli vallan mainio ja pää täynnä hyviä ideanpoikasia, joista vaan ei aina ehtinyt saada kiinni. Siksi hän päättikin syödä jotain terveellistä, ettei veren sokeripitoisuus putoa.

Joku nainen, ilmeisesti yksinhuoltaja, oli leikkimässä pikkulapsen kanssa puiston hiekkalaatikolla ja Sakarin olisi tehnyt mieli mennä lepertelemään sen lapselle, mutta hän vilkutti vaan mukulalle iloisesti. Taapero, joka varmaankin harvoin näki miehiä, paitsi telkkarissa ja äitinsä vuoteessa, alkoi iloisesti jokeltaa. Äiti säikähti, mulkaisi ympärilleen ja nauravan Korpin nähdessään, kaappasi tenavan syliinsä ja se alkoi parkua. Sakari käänsi katseensa toisaalle, mutta nainen oli arvannut, mikä lapsen oli saanut iloiseksi, ja mulkoili siksi vihamielisesti siitä ohitseen liitävää Korppia. Sakari kiirehti askeliaan ja katosi Eerikinkadun toisella puolella sijaitsevaan ravintolaan.

Muinoin kyseenalaistakin mainetta nauttineen satamakapakan, ja nykyjään muusikko- sekä toimittajapiireissä varsin suositun krouvin baaritiskin kulmassa seisovan pyöreän pylvään liitutaululla luki isoilla kirjaimilla; perunamuusi ja paistetut silakat 5 €! Sakari tilasi sen ja tuopillisen A-olutta. Oli myöhäinen iltapäivä, ja kirjava joukko ihmisiä miehitti pubia, keskioluistaan nautiskellen, jota liisterinjuontia Sakari ei lainkaan ymmärtänyt. Hän etsiytyi A-tuoppinsa kanssa ravintolan Köydenpunojankadun puoleisella ikkunaseinustalla näkyvään vapaaseen pöytään.

”Korppi!” kuului jostain huudahdus.

Sakari vilkaisi ympärilleen ja huomasi harmaahiuksisen, mutta nuorekkaasti nahkapusakkaan pukeutuneen toimittajaveteraani Jaatisen purjehtivan pöytien välistä itseään kohti. Miehellä oli painotuore iltapäivälehti kainalossaan. Se käytti lehteä syöttinä, kun tunkeutui vieraisiin pöytiin, utelemaan juttuvinkkejä. Niin nytkin, kun istahti Korppia vastapäätä ja työnsi Nootin Sakarin nenän alle.

”Lue tuosta. Aikovat myöntää homoille adoptio-oikeuden”, mies tuhahti kuin maailmanloppu olisi tulossa. Kohteliaisuussyistä Sakari raotti lehteä ja huomasikin Nootin etuaukeamalla ison artikkelin aiheesta. Ingressin viereen oli pienellä printattu toimittaja Jaatisen nimi.

”Onko asia päätetty eduskunnassa?”

”Periaatteessa kyllä. Ja koko tämä vitun homosekoilu on juutalaisten juoni kristittyjen tuhoamiseksi, perkele”, Jaatinen manasi ja ryysti kaljaansa.

Korpilla välähti. Ilmankos Eskelinen ja Blom palkkaavat yksityisetsivän jäljittämään alaikäistä tytärtään, joka on kadonnut pornomaailmaan. Olisi huonoa mainetta Yleisradion propagandisteille, jos tunnetulta homoparilta lähtee kasvattajina mopo käsistä. Korppi virnisti oivallukselleen, sillä oli jo ehtinyt ihmetellä tehtävänsä mielekkyyttä. Nuo toimeksiantajat tiesivät, että hänellä olisi vaitiolovelvollisuus, jos vaikka tyttö löytyisi lopulta ruumiina. Tämäkö oli se oivalluksen poikanen, joka teki äsken tuloaan puistossa? Tarjoilija toi perunamuusin ja silakat pöytään. Sakari funtsaili vielä hetken, muikisti suutaan ja maistoi kalaa lautaseltaan.

”Tunnetko Ylen toimituspäällikkö Eskelisen?” hän keksi kysyä Jaatiselta.

”Totta helvetissä. Ajankohtaistoimitus, jonka pomo Reima Eskelinen on, on ajanut tätä muunsukupuolisuusagendaa ja Suomen täyttämistä sosiaalisiirtolaisilla jo viisi vuotta, kaikissa ohjelmissaan. Jos muistat, niin ennen presidentti Tellervo Kierin valtakautta kukaan Suomessa ei edes tiennyt, miltä homo näyttää. Nyt Ylen kaikki säätieteilijätkin ovat hinttejä ja ilmatieteen laitoksella saa kuulema pitää kaksin käsin kiinni housuistaan, jos mies meinaa tulla sieltä heterona ulos. Ja jokaisessa suomalaisista kertovassa dokumentissa on puolet homoja ja puolet murjaaneja. Että näin pääsi käymään. Tuo perverssi ämmä ehti miehittää hinteillä ja lesboilla lähes kaikki maamme avainpaikat. Ja nyt mediassa ajetaan läpi lakia, jonka seurauksena Suomeen syntyy uusi isättömien ja äidittömien lasten sukupolvi, joka saa kakarasta saakka seurata, kuinka sukupuolettomat mutsit ja faijat yrittävät väkertää skidejä maailmaan, mutta aina niiden mukulat on vaan jostain muualta tänne tuotuja”, Jaatinen meuhkasi ja joi pitkän siemauksen keskaria.

”Tiesitkö, että Reima Eskelinen on naimisissa Marko Blomin kanssa? Heillä on yhteinen lapsikin, Anne tyttö”, Korppi sanoi.

”Väitätkö sinä, että hän on heidän tytär?” Jaatinen hämmästeli.

”En tietenkään, sillä tavalla, mutta kuitenkin”, Korppi hymähti.

”Juttu menee näin! Anne Blomin äiti, kuvaussihteeri Sonja Melartin tuli raskaaksi. Lapsen siittänyt ohjaaja Keijo Vehviläinen kaatui kuitenkin kännipäissään päälleen ja hänestä tuli idiootti. On nykyjään jossain hoitokodissa. Tuon kansalaisten verorahoilla kustannetun Yleisradion maskeeraaja Marko Blom huomasi tässä hyvän sauman ja houkutteli ahdinkoon joutuneen työtoverinsa, kuvaussihteeri Sonja Melartinin vaimokseen ja sai näin lapsen isyyden. Kun Anne syntyi, he olivat Sonjan kanssa sopivasti naimisissa ja molemmat siis Blomeja”, Jaatinen virnisti ja nyökkäsi tyhjälle tuopilleen, että tarjoatko yhden? Korppi kaivoi neljä euroa taskustaan ja Jaatinen katosi baaritiskille olutta noutamaan.

Sakarikin muisti televisio-ohjaaja Keijo Vehviläisen, joka loukkaantui Mannerheimintiellä ylittäessään humalassa katua Eduskuntatalon kohdalla. Taisi jäädä bussin alle? Siitä oli lehdissäkin. Tuo kaikki tapahtui kuitenkin vuosituhannen vaihteessa, mutta juuri Annen syntymän aikoihin. Tarinaanhan alkoi löytyä tolkkua. Annella olikin ihan oikea naisäiti, mutta kuollut sellainen. Ja ilmeisesti myös biologinen heteroisä, vammautunut ohjaaja Keijo Vehviläinen.

Onneksi perunamuusi ja silakat maistuivat ja Sakari lappoi niitä suuhunsa hyvällä halulla. Hän sai annoksensa syötyä, ennen kuin Jaatinen palasi keskarin kanssa. Korppi tyhjensi oman A-tuoppinsa ja käväisi hänkin baaritiskillä, jolta palasi pöytään kossuvissyn kanssa. Jaatinen kohotti tuoppiaan ja jatkoi juttuaan siitä, mihin äsken oli jäänyt.

”Yleisradion kuvaussihteeri Sonja Melartin, myöhemmin siis Blom, oli ohjaaja Vehviläiselle raskaana, mutta nai Markon, koska he olivat pitkäaikaisia työkavereita eikä näin joutuisi yksinhuoltajaksi. Nainen ei kuitenkaan silloin arvannut, minkä hirviön kanssa meni naimisiin. Hintithän ovat tosipaikan tullen naisille hirviöitä, neljän seinän sisällä. Vittuilevat, ilmaisu sopii tähän, kierosti joka asiasta, kunnes Sonjakin tuli hulluksi ja teki itsarin Yleisradion studioiden maanalaisessa luolamaailmassa. Löysi siellä olevasta lavaste- ja rekvisiittavarastosta, jotain tavaraa etsiessään, vanhan hirsipuun, johon oitis ripusti itsensä. Tytär oli silloin vuoden vanha.”

”Puhut paskaa”, Sakari ei uskonut ja maistoi kossuvissyä. Se oli hyvää.

”Enkä puhu! Tosi on. Nyt sinä unohdat, että minä saan poliiseilta aina kaikkien outojen kuolemantapausten tarkat tiedot. Kirjoitan kuitenkin vain sen, mitä viranomaiset haluavat. Tietenkin.”

”Niin, että pysyt sprigissä ja kengissä.”

”Just. Tai nahkarotsissa ja bootseissa. Mutta miksi sinua Eskelinen ja Blom kiinnostavat?” Jaatinen uteli, sillä vaistosi asiassa jutuntyngän.

Sakari maistoi drinkkiään ja mietti, mahdanko kertoa, eli onko siitä hyötyä vai haittaa? Hetken asiaa funtsailtuaan hän tuli tulokseen, ettei siitä ainakaan haittaa olisi. Mies vilkaisi ympärilleen ja madalsi ääntään.

”Tämä Anne-tytär on nyt kadonnut.”

”Ja sinä etsit häntä, yksityisetsivä?” Jaatinen virnisteli ja nyökytteli päätään. Tässä saattaisi olla toisenkin keskarin paikka, hän ajatteli ja vetäisi pitkän suullisen tuopistaan.

”Kerropa lisää. Minä voin ehkä auttaa sinua.”

Sakari kaivoi älypuhelimen taskustaan ja näytti Jaatiselle siitä löytyvää Annen kuvaa. Sitten hän näppäili kännykkään Googlen ja avasi sieltä pornoveijareiden sivut, joilla oli video Annesta. Hän näytti sen mainosta Jaatiselle.

”Tämmöinen tapaus minun pitäisi löytää...”

”Näytäs vähän”, Jaatinen sanoi ja yritti tarttua puhelimeen.

”Katso omastasi. Minä en noita sivuja availe. Saan sitten soitella taas jollekin nettigurulle, joka putsaa puhelimen viruksista.”

Jaatinen kaivoi oman älypuhelimensa povesta, avasi sen ja etsi sieltä tuon saman sivuston.

”Minulla on lehden kännykkä ja jos se jumittaa, he maksavat korjauksen”, hän myhäili ja avasi Annen videon.

”Oho! Tämähän on ihan sitä itseään”, mies naurahti ja aikoi näyttää leffaa Korpille, joka huitaisi kädellään, että anna olla.

”Kyllä minä tiedän mitä noissa tapahtuu. Sitä likkaa pannaan siinä joka holeen.”

”Joo, ja kaikenlaisilla työkaluilla”, Jaatinen tuumasi, sulki videon ja laski kännykän pöydälle.

”Minä voisin tehdä tästä aika jämerän jutun. Jos saisin vaan jostain tytön kuvalle oikeudet, että voin julkaista sen”, hän sanoi ja katsoi nyt kuin spanieli Korpin jäätävän sinisiin silmiin.

”Minä näen mielessäni jo lööpin; Homojen ainut, arvokas lapsi houkuteltu huonoille teille”, Korppi virnisti ja luonnosteli kämmenellään mainoslausetta pöydän ylle.

”Sinne päin. Olisi nimittäin hyvä saada vastapainoksi jotain inhottavaa kamaa heistä, kun julkisuudessa niistä on vuosikausia maalattu sellaista väärinymmärretyn marttyyrin mielikuvaa. Jeesuskin oli heidän historiankirjoituksensa mukaan hintti”, Jaatinen sanoi, kietaisi taas tuoppinsa tyhjäksi ja työnsi sen sormella Korpin eteen. Tämä kaivoi taskustaan pari kaks eurosta ja Jaatinen livahti tiskille. Sen kännykkä jäi huolimattomasti pöydälle. Toimittaja palasi tiskiltä tuoppiaan ryystäen ja istuutui Sakaria vastapäätä. Mies oli ilmeisesti saanut kuningasidean. Hän nappasi kännykän pöydältä ja alkoi rakentaa sillä viestiä.

”Minä kirjoitan heti raflaavan artikkelin; Lapsi kateissa, apua kaivataan. Laitan siihen kuvan seksuaalisesti hyväksikäytetystä tytöstä, siis sellaisen kuvan, että hyväksikäytön tajuaa likan naamasta. Vai mitä sanot?”

”Kuulostaa hyvältä. Minä lähden täältä käymään tuon seksivideon kuvanneen tyypin luona, hommaan siltä julkaisuoikeuden johonkin tytön kasvokuvaan ja lähetän sen sinulle sähköpostissa. Tehdäänkö näin?”

”Selvän teki. Se sähköposti tulee suoraan tähän kännykkään. Jos ehdit laittamaan sen minulle tänään, ennen kymmentä illalla, kuva ja artikkeli ovat jo huomisen päivän Nootissa”, Jaatinen virnisti ja lipitti kaljaansa.

Korppi kulautti kossuvissylasinsa tyhjäksi ja nousi pöydästä.

”Minä lähdenkin saman tien käymään videon kuvaajan studiolla.”

”Kuka se muuten on?” Jaatinen uteli.

”Kaikki aikanaan”, Korppi sanoi ja poistui ravintolasta.

Hän ei tietenkään kertonut kuvaajan nimeä Jaatiselle. Toimittaja olisi muuten ollut Reino Kiukaaseen suoraan yhteydessä, välittämättä Korpin tehtävästä selvittää tytön olinpaikka, joka sentään oli jutussa pääasia. Sakari poistui ravintolasta Eerikinkadulle, sytytti Mallun ja käveli Hietalahdenkadun kautta tupakkaa poltellen Ruoholahdenkadulle, jossa röökin stumpattuaan, nousi sopivasti paikalle sattuneeseen ratikkaan. Yhdeksikkö vei hänet kaupungin poikki muutamassa minuutissa Pasilan entiselle konepaja-alueelle, joka oli yhtä suurta uusien kerrostalojen rakennustyömaata. Hän nousi sporasta Jämsänkadun pysäkillä, sillä sieltä ei ollut kuin kivenheitto Kuortaneen kadun kautta Lemuntien mäelle. Puolimatkassa, Pälkäneentien risteyksen jälkeen, Lemuntien rinteessä, Korppi livahti pystysuoran kivijärkälemuurin juurelle pysäköityjen pakettiautojen väliin ja nappasi siinä, ulkopuolisten katseilta suojassa, taskumatistaan virkistävän huikan. Lestin pohjalle jäi enää tilkka juotavaa, joten edessä oleva studiokäynti tulisi hoitaa rivakasti ja turhia jahkailematta.

1.
Helsingin Kruununhakaan 1950-luvun alussa valmistuneen Virkamiestalo -nimisen asuinrakennuksen yläpihan alimmassa kerroksessa sijaitsevan toimistohuoneen tuuletusikkuna oli raollaan, ja siitä leijui harmaata tupakansavua asuinkorttelin pihamaalle. Vaaleahiuksinen, isokokoinen mies oli asettunut työhuoneensa ikkunan ääreen, tupakka hampaissaan ja irvisteli, kun röökinsavut luikertelivat hänen silmiinsä. Yksityisetsivä Sakari Korppi siristeli silmiään, sillä lirutteli kolmenvartin kossupullosta viinaa litteään muovipulloon, jossa oli myös Koskenkorvan etiketti. Korppi imaisi röökistään savut keuhkoihinsa ja puhalteli niitä harmaana hönkäisynä ulos tuuletusikkunasta. Täytettyään vihdoin muovipullon, hän kiersi sen korkin kiinni ja imaisi pikaisen henkosen röökistään, ennen kuin sammutti sen työpöytänsä tuhkakuppiin. Sitten hän nappasi pikkutakkinsa tuolin selkämykseltä ja kiskaisi bleiserin ylleen, vaalean puuvillapaitansa päälle, ja sujautti täytetyn taskumatin takin povitaskuun. Vaistomaisesti hän koetti toista povitaskuaan, että lompakko oli tallella. Mies nykäisi rotsiaan vielä rintamuksista, jotta pikkutakki istuisi napakasti hänen harteillaan. Sakari Korppi vilkaisi ulos työhuoneensa ikkunasta, kivetyn pihan vastalaidalla näkyvää taloyhtiön grillikatosta, jonka vierestä nousi alapihalta portaat tänne yläpihalle. Vielä portaikossa ei näkynyt mitään liikettä. Niinpä hän tarttui pöydällä seisovaan kossupulloon ja kulautti siitä