Kooma

Raija Ojala ryhtyy selvittämään miehensä Reinon kooman aiheuttanutta pahoinpitelyä ja löytää poliitikkojemme sekä lakimiesten perverssin maailman. Leo Mannermaan KOOMA - matka helvettiin - sivaltaa vastuunkantajiamme, joiden ainoa tavoite tuntuu olevan rajaton oman voiton pyynti.

 

LUKUNÄYTE ROMAANIN ALUSTA:

 

1.

"Tämä yhteiskunta on menossa aivan perseelleen", mutisi Reino telkkaria katsoessaan. Oli Nuutin päivän ilta tammikuussa 2018 ja kello puoli yhdeksän, eli YLE TV1:n pääuutisten aika. Koko kansan miesuutisankkuri, siis valtion päävalehtelija, selitti kasvot peruslukemilla, kuinka viimeisten galluppien mukaan istuvaa presidenttiä kannattaa yli 70% äänestäjistä.

”Varsinaiseen äänestyspäivään on enää pari viikkoa aikaa, joten näillä kannatusprosenteilla tämän valtavalemedian kyllästämän yleisön järjenkäyttö pidetään lukossa ja torikansa äänestää satavarmasti tuon maanpetturin toiselle vaalikaudelle”, Reino raivosi. ”Tai sitten tuo 70% on suurta kusetusta, ja kansanäänestys on pelkkää silmänlumetta, koska äänet on jo laskettu etukäteen New World Computerissa. No, istuvan pressan vaalivoiton myötä Suomi hävitetään maailmakartalta ja Härmästä tulee Euroopan Liittovaltion peräkylä, jonne sijoitetaan EU laskelmien mukaan 60 miljoonaa murjaaniählämiä kantasuomalaisten orjien elätettäväksi”, Reiska puheli itsekseen ja häntä raivostutti.

Hän oli juuri syönyt vaimon valmistamaa poronkäristystä ja juonut useamman lasillisen punaviiniä, kun katseli televisiota, sillä vaimo oli keittiössä. Siksi vaimo ei voinut nähdä uutisten loppuhuipennustakaan, jossa julkihomo baletin veteraani diivaili Espanjan auringossa, kuinka hänelläkin on jo aikuinen poika. "Kaikilla homoilla on oltava oikeus lapsiin", tuo ihmisen pilakuva määki ja virnisteli Torremolinoksen kahvilassa, sininen Välimeri taustanaan.

Reinoa, joka oli munaskuitaan myöten hetero, moinen raja-aitojen kaataminen raivostutti ja hän sulki television. Sitten hän muisti, että hänellähän on verannalla kaksi pussukkaa odottamassa kuljetusta pihanperän roskikseen. Reino sai oivalluksen. Hän nousi sohvalta, paineli eteiseen ja veti jalkaansa mustat saapikkaat sekä ylleen Saksasta viime syksyn autoreissulla hänelle ostetun valkoisen untuvapusakan, nykäisi puolikaljunsa peitoksi samalla matkalla hankitun mustan lippiksen, nappasi lipastosta kännykkänsä ja lompsansa ja työnsi ne untuvapusakan povareihin, kunnes mutisi omakotitalonsa verannalta keittiön suuntaan.

                      "Minä vien nämä roskat nyt."

                      "Mitä?" kuului keittiöstä vaimon hämmästynyt henkäisy.                

                      "Juu, juu!" Reiska huudahti ovea sulkiessaan.

                      "Siis hei, hei, mitä sinä nyt meinaat, kello on jo yhdeksän, vie ne aamulla", Raija vastasi, kun ilmestyi keittiöstä ja yritti huudella miehensä perään.

Mutta tätä ei enää näkynyt, joten Raija ajatteli, että viekööt ne roskat nyt sitten, saapahan tuosta iltajumppaa tai jotain. Itse asiassa Raija oli huomannut miehessään Reinossa jotain uutta ja yllättävää ärtyisyyttä tämän täytettyä pari viikkoa aikaisemmin kuusikymmentä vuotta. He olivat olleet naimisissa lähes neljäkymmentä vuotta, tutustuivat teini-ikäisinä, alkoivat seurustella ja Raija ryhtyi popsimaan e-pillereitä. Reino suoritti yliopistolla neljässä vuodessa filosofianmaisterin tutkinnon, pääaineina äidinkieli ja kotimainen kirjallisuus. Raija valmistui kauppakorkeasta maisteriksi, ja nuoresta Reiskasta oli kiva rakastella Raijan kanssa, ilman mitään seuraamuksia. Raijaa tämä joskus harmitti, mutta aika teki tehtävänsä, eikä heillä siis ollut lapsia. Mutta ihan viime vuosina molemmat olivat olleet kiitollisia lapsettomuudestaan, filosofoidessaan, että mihin tämä maailma oikeastaan onkaan menossa, kun koko Eurooppa on kaaoksen vallassa ja Lähi-Idästä sekä Välimeren yli Afrikasta vyöryi vuosittain myös Suomeen kymmeniätuhansia sosiaalisiirtolaisia meidän eläteiksi.

                      Reiska vei pussukat omakotitontin roskikseen. Talvista, miljoonien pienten tähtien täyttämää yötaivasta vilkaistuaan, tai jostain muusta kumman syystä, hän päättikin suunnistaa stadille, kaupungille, eikä takaisin kotiin. Hän tunsi, että asialle ei nyt voinut kukaan mitään. Ei vaimo, ei armeija, ei poliisi. Jokin poltti jäsenissä niin, että nyt oli mentävä.

”Mutta okei, minä soitan kohta vaimolle, ettei se suotta hermostu”, mies mutisi lumessa tarpoessaan. ”Vai onkohan tämä sen viinin, vai tuon saatanan valtamedian kusetuksen syy, että 150% kansasta äänestää jatkokaudelle presidentin, joka huijasi Suomen euroon ja luovutti maamme Naton juoksuhaudaksi. Vai tuon homopropagandan aiheuttaman vitutuksen syy? Mutta himaan en mene, en perkele mene”, hän mutisi ja häipyi tontiltaan Kauhavankujalle ja lähti suunnistamaan Kustaa Vaasan tien bussipysäkille.

                      Linja-auto Jakomäestä tulikin sopivasti ja se oli menossa Rautatientorille. Hän kömpi bussin kyytiin. Matkustajia ei ollut kuin muutama, mutta nekin Reiskan mielestä sitäkin ärsyttävämpiä. Takatilaa hallitsi kaksi noin kolmekymppistä hiprakassa olevaa ylilihavaa naista, jotka räpättivät kovaäänisesti ja nauroivat taukoamatta.

”Sale on ihana! Ajattele, se saa kruununperillisen!” yskivä eukko ähki tikahtuakseen.

”Onhan sillä jo kaksi Jennin ikäistä poikaa. Sano minun sanoneen, että sieltä pullahtaa maailmaan joku vaaleanruskea uussuomalainen”, toinen, lähinnä tynnyriä muistuttava muija hyllyi.

”Salehan täyttää elokuussa 70, että voihan sieltä tulla sellainen monivammainenkin. Nehän ovat kovasti suosittuja nykyjään. Vanhempien ei tarvitse tehdä mitään, yhteiskunta hoitaa kaiken”, yskivä tirskui tikahtuakseen.

”Niinpä. Lapsi on muuten 40-vuotiaan Jennin esikoinen. Ihmeen pieni vatsa hänellä oli, kun kävivät ennakkoäänestämässä.”

”Jos sieltä on tulossa sellainen Bostoninterrieri, niin kuin Lennu-koira…”

Yskivän oli lopetettava, sillä hän oli tukehtua limaneritykseen. Reiska jäi eteen istumaan, mahdollisimman kauas noista ämmistä, jottei saisi vahingossakaan selvää heidän jutuistaan, jotka kuulostivat ääliömäisiltä. Akkojen kotkotusta kestikin aina Kaisaniemen pysäkille saakka, jossa Reino suorastaan ryntäsi ulos linjurista sohjoiselle jalkakäytävälle. Oli nimittäin harvinaisen loskainen tammikuu, eikä keskustan jalkakäytäviä tietenkään oltu aurattu, vaan myllerretty kuravelliksi, eli jalankulkijat liukastelivat niillä kuin liikuntavammaiset.

                      Reiskaa rupesi äkkiä yllätyksekseen kaduttamaan. Tosiasiassa hän ei ole ollut vaimostaan Raijasta oikeastaan tuntiakaan erossa moneen vuoteen. Ennen kuin molemmat jäivät varhaiseläkkeelle, heillä oli jopa yhteinen yritys, menestyvä pieni kirjakauppa vuosikausia, että mitä helvettiä minä tänne stadille änkesin yksinään, hän huomasi ihmettelevänsä. ”No, näin pitkälle jo tultu”, Reiska kärvisteli ja päätti kekkaloida lumisohjossa Liisankadun alkuun Harryn baariin kaljalle. Sieltä hän soittaisi kännykällä kotiin ja kertoisi missä on. ”Joo, kait siinä olisi jotain järkeä ja selitystä tälle oudolle katoamiselle. Ehkä, no sen näkee sitten”, hän pohdiskeli Liisankadulle kurvatessaan. "Joo, mä soitan Raijalle", Reiska päätti ja laskeutui kellaritasossa sijaitsevaan Harryn baariin, haki tiskiltä tuopin ja istuutui vapaaseen pöytään. ”On siis rohkeasti ja urheasti vaan soitettava rouvalle kotiin”, hän päätti ja kaivoi kännykän untuvarotsinsa povitaskusta.          

                      ”Hittolainen, siihenhän on tullut rouvalta jo neljä puhelua”, hän huomasi.

                      ”Siellä bussissa ne akat kilju niin helvetisti, etten huomannut puhelimen soivan”, tulisi olemaan hänen selityksensä Raijalle, joka vastasikin heti hänen soittoonsa.

                      "Missä helvetissä sinä olet? Mikset sinä vastaa puhelimeesi ukko!?" Raija kivahti.                    

                      "Tuota, minä olen Krunikassa", Reiska yritti iloisesti.

                      "Mitä ihmettä? Mikset vastaa puhelimeesi?"

                      "Olin busassa, mut siellä sellaset läskit muijat piti niin helvetinmoista meteliä, et mä en kuullu sun soittojas..."

                      "Läskit muijat! Sinunhan piti viedä vaan roskat!" vaimo parahti, aivan kuin itkuun purskahtamaisillaan.

                      "Sori nyt. Mä juon vaan tän kaljan ja tuun heti himaan", Reiska yritti, mutta Raija ärähti tiukasti. "Pysy siellä vaan! Tutki nyt kaikki ne Krunikan kapakat saman tien sitten!" vaimo kivahti ja sulki puhelimen.                      

                      "Voi vittu", Reiska kärvisteli ja pani virrat pois kännykästään. Tämmöinen hässäkkä siitä, että hän ehkä kerran kymmenessä vuodessa lähtee yksin kaljalle! Mies työnsi kännykän povariinsa. Hänelle ei tullut mieleenkään, että juuri se tässä olikin huolestuttavaa, että kuusikymppinen äijä lähtee viemään roskia ja katoaa. Reiska vilkuili murjotuksensa kätkien ravintolaa ympärillään. Yhtään sosiaalisiirtolaista murjaania eikä värivammaista siellä ei näkynyt. Vain pari kuivahtanutta tätiä ja rinki hekottelevia, ikivanhoja sossun asiakkaita kehuskelemassa itseään ja toisiaan. No jaa, vanhoja ja vanhoja, sellaisia viidenkympin molemmin puolin keikkuvia harmaahapsisia äijiä ponnareineen. Reiska oli kyllä aina tuntenut itsensä ikään kuin alle kolmekymppiseksi. Oli miten oli, mutta täällä hän ei viihtynyt, vaan huitaisi oluen naamariinsa ja suunnisti ulos kapakasta.

                      Kadulla askel kääntyi automaattisesti kohti Pohjoisrantaa eikä Kaisaniemeä. Hän jähmettyi hetkeksi paikoilleen ja vilkaisi Kaisikseen päin.

                      ”Kotiinhan minun piti lähteä”, omatunto kuiski ja hän vilkaisi Pohjoisrantaan.

                      ”Niin, tuollahan minä vietin koko lapsuuteni ja nuoruuteni Liisanpuistoa vastapäätä. Siellähän minun oikea himani on.” Häntä huvitti tämä terävä oivallus. "Kolmeen Kruunuunhan tästä nyt täytyy mennä, sehän se rundi oli silloinkin”, hän hyräili nostalgisesti ja lähti tarpomaan sohjoista jalkakäytävää Pohjoisrannan suuntaan. Hiprakastaan johtuen reippaana, ja muka taitavana, hän pääsikin tuon puolikilometriä kaatumatta, mutta liukastellen Kolmen Kruunun portaille saakka, asteli ne vakaasti ylös ja heivasi itsensä sisään ovesta. Eteisvälikön vastapäisestä oviaukosta näkyi baaritiski, jota siinä ei kyllä aikaisemmin ollut, hän tuumaili.

                      ”Just joo, mutta siitähän on jo kymmeniä vuosia, kun olen viimeksi käynyt täällä”, hän hoksasi ja hymyili oivallukselleen, suunnistaen suoraan vapaalle baarijakkaralle, valkoisen untuvarotsinsa avaten. Reipas baarimikko oli heti paikalla.

                      "Gin tonic", ehti Reiska lausahtaa, eikä siinä kauan mennyt, kun paukku oli jo hänen nokkansa alla. Reiska ojensi baarimikolle kolme vitosta ja näytti, että tasaraha ja tempaisi paukusta heti puolet huiviinsa. Sitten hän vilkaisi salin suuntaan.

                      Sehän oli ihan entisellään. Ellei jopa parempi, remontoitu vaan ihan samaan tyyliin kuin silloinkin. Upeat lyijylasikuvioiset värilliset kaari-ikkunat, ruskeat paneloidut seinät, perällä tuttuja kuuden hengen looseja. Mutta asiakkaina keimaili enimmäkseen sellaisia kolmekymppisiä tehostetusti naurahtelevia juppeja, miehiä ja naisia, joita silloin täällä ei ollut kyllä yhtäkään. Noihin aikoihin täällä istuskeli tunnettuja näyttelijöitä, muusikoita ja läheisen sotakorkeakoulun upseereita. Ja tietenkin minä, koska asuin naapuritalossa. Sieltä oli hyvä kipaista tänne, heti kun vaan pääsi, eli vasta tarkalleen kahdeksantoistavuotta täytettyään ja uunituoretta ajokorttia näytettyään. Silloinen omistajarouva ja hänen aikuiset poikansa eivät päästäneet ketään meistä Krunikan kundeista tänne alaikäisinä, vaikka kuinka yritimme. Olivathan he nähneet meidät skideistä asti pyörimässä tässä kulmilla ja tarkalleen tiesivät minkä ikäisiä olimme.

Reiska käänsi katseensa vasempaan, pienen pystybaaritilan suuntaan. Sen pöytiin nojaili kolme erillistä seuruetta, nuorehkoja siististi pukeutuneita miehiä, pareittain, enempi vähempi juopuneina, jostain maristen. Filosofianmaisteri kun oli, Reiska päätteli heti, että nuo olivat homppeleita. Täällä, ravintola Kruunussa? Ei ikinä, ja hän kulautti ginilasinsa tyhjäksi ja hihkaisi ohikulkevalle baarimikolle.

                      "Toinen samanlainen. Hei! Toinen samanlainen."

Baarimikko mulkaisi häntä silmät viiruina kuin pahantekijää, mutta teki paukun ja sai taas rahansa. Reiska kurkotti tiskillä lojuvan iltapäivälehden itselleen ja alkoi selailla sitä, välillä homppeleita ryrjäkarein vilkuillen. Lähin miespariskunta vaihtoi keskenään suukkeleita. Toisella heistä oli posket kyynelistä märkinä, itkeskeli jostain syystä. Se ei tietenkään ole saanut peppua pitkään aikaan ja vonkaa sitä nyt tuolta toiselta, Reiska tuumaili ja otti aimo kulauksen ginipaukustaan ja alkoi selailla lehteä. Keskiaukeamalla oli kuvallinen juttu TV-uutisissakin esiintyneestä baletin veteraanista Tuomo Jormanaisesta, otsikolla Onnellinen isä.

                      "Tuo tyyppihän tuli just silmille telkkarista", Reiska hätkähti, mutta vilkaisi artikkelin tekstiä.

                      Lehtijutussa Jormanainen kertoi olevansa Suomen ensimmäinen homojulkkis ja ylpeä siitä. Jutun kuvissa luiseva mies loikoili etelän auringossa yksinään, mutta artikkelissa kerrottiin, että hänellä oli jo neljäkymmentä vuotta kestänyt onnellinen homoliitto sekä saman ikäinen poika. Reiskaa yökötti, hän työnsi lehden kauemmas, tyhjensi lasinsa, nousi jakkaraltaan, vetäisi untuvarotsin kiinni, mustan lippiksen päähänsä ja suunnisti ulos kapakasta.

                      Kiviportaissa hän oli keikahtaa selälleen, sillä uutta lunta oli tuiskunnut taivaalta niin paljon, että portaat ja Liisankatu olivat nyt aivan valkoisina, kun maisema hänen tänne saapuessaan oli ollut lähes ruskeaa sohjoa.

                      "Perkele. Nyt kun olisi röökiä, niin panisin kyllä tupakaksi", Reiska huokasi itsekseen.

                      Mutta sitä ei ollut, sillä hän oli aivan kevyesti ja onnistuneesti, ilman mitään nicoretteja tai muita poppakonsteja, lopettanut tupakoinnin yhdessä vaimonsa Raijan kanssa vajaa vuosi sitten, edellisenä vappuna.

                      ”Aattona vedettiin viimeiset savut ja siihen se jäi, yhteinen yli neljäkymmentä vuotta kestänyt sauhuttelu. Rahaa siihen menikin kuin roskaa viime aikoina”, Reiska jupisi itsekseen tyytyväisenä, eikä hänen tehnytkään enää mieli röökiä.

                      Isoja lumihiutaleita tuiskusi yötaivaan täydeltä, kun hän huomasi Liisankadun toisella puolella Kolmea Kruunua vastapäätä rakennuksen seinustalla oven käyvän. Oven yläpuolella vilkkui lumisateessa Piilokoju Krouvin mainosvalo. Siihen on ilmestynyt uusi kapakka? Tietenkin sekin täynnä homppeleita, hän nyrpisti ajatukselleen, mutta lähti silti suunnistamaan yli sohjoisen ajotien kohti Piilokojun ovea, tempaisi sen auki ja työntyi eteiseen, sekä siitä vasemmalle ravintolasaliin, ottaen lumisen lippalakin päästään.

                      Etummaisessa salissa oli pitkä baaritiski ja vastapäisellä seinustalla muutamia pöytiä, joista yhdessä istui pari ikävän näköistä tyyppiä. Pöytien takaa kulmauksesta pääsi oviaukosta ruokasaliin, jossa ei näkynyt yhtäkään asiakasta. Baarin kulmauksessa, selin häneen päin, istui pitkätukkainen blondi, jonkinlainen leopardikuvioinen tekoturkki yllään. Muita asiakkaita ravintolassa ei sitten ollutkaan. Tiskin takaa häntä tuijotti kaksi parikymppistä baarimikkolikkaa, tumma ja vaalea, molemmilla poikamaisen lyhyet hiukset. Reiska ravisteli lumet takistaan ja istahti tiskin puoliväliin baarijakkaralle.

                      "Gin tonic", hän sanoi tummalle naisbaarimikolle, joka teki työtä käskettyä, vähän sen näköisesti, ettei ole kovinkaan kauaa näitä hommia tehnyt. Blondi baarimikkotyttö tuijotti häntä ynseän oloisena, kädet olemattomia rintojaan hamuillen. Reiska sai paukkunsa, joka nyt maksoi kaksi euroa enemmän kuin naapurissa. Hän siemaisi lasistaan reippaan kulauksen ja vilkaisi ympärilleen. Ei tässä mitään kapakkaa aikoinaan kyllä ollut. Vai olikohan Svenka Glubbenin äijillä joku ihan ikioma salaseura täällä, koska kyllä tuo ulko-ovi silloinkin aina joskus kävi. Hän huomasi sen usein vastapäisessä rakennuksessa sijainneesta lapsuudenkotinsa ikkunasta.

                      "Normaali seksi kaksisataa euroa?" kuului yllättäen kuiskaus hänen vasempaan korvaansa. Blondi tekoturkissaan oli siirtynyt kulmauksesta siihen viereiselle jakkaralle ja Reiska katsoi naista hölmönä kuin kysymysmerkki, joten neito jatkoi edelleen, tuskin kuuluvasti.

                      "Suuseksi sata euroa?" Ja hymy perään.

                      Sehän on Virosta, siis toi, mitä ne nyt ovat - Reiska pähkäili yllätettynä. Hän vilkaisi naisbaarimikkoja, jotka puuhailivat kaikenlaista selin häneen. Kulahtaneen näköinen blondi tekoturkissaan laski kämmenensä varovasti Reinon käsivarrelle ja kuiskasi edelleen.

                      "Anaaliseksi viisisataa euroa. Hm?"

                      Reiska vilkaisi ympärilleen. Naisbaarimikot olivat kadonneet jonnekin, ja seinustalla istuvat tyypit tuijottivat häntä vakavina. Vanhempi heistä, kaljupää, joka istui häneen selin, käänsi kasvonsa pois. Poninhäntäpoika, jolla näytti olevan korvakorut, vastasi Reiskan tuijotukseen murhaavalla katseellaan. Reiska vilkaisi miestä kysyvästi, kulmiaan kohottaen, että mitä siinä tuijotat?

                      "No, sano kulta, mita sa halua. Minulla tassa vieressa asunto. Sano?" blondi kysyi ja nyki Reiskaa hihasta.

                      Reiska kulautti loput paukusta kitaansa, nousi jakkaralta, veti mustan lippiksen päähänsä, kiskoi valkoisen untuvarotsinsa kiinni ja paineli eteisvälikköön ja sieltä ulos Liisankadulle. Pyry oli lakannut ja maa valkoisena tuoreesta lumesta. Pilvet rakoilivat päästäen tähtisikermiä näkyviin mustaa yötaivasta vasten. Reino katsoi tähtitaivaalle ja lausui kännissä ääneen.

                      "Hei! Ei täällä kyllä ennen ollut yhtäkään huoraa, saatikka homppeleita. Ei ainakaan Krunikassa, eikä varmaan koko saatanan stadissa!" Viimeisen lauseen hän karjaisi. Onneksi ketään ei näkynyt kadulla. Hän huokasi syvään. Silmiin osui vastapäinen porraskäytävä, jonka neljännessä kerroksessa hän oli asunut ja elänyt koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Reino horjahteli yli lumisen ajotien ja nousi askelmat porraskäytävän tasanteelle ja alkoi tihrustella summeritaulun nimikylttejä, muttei saanut niistä mitään selvää.

                      "Vai ei pilu maistu herasmiehelle!" ärähti venäläisittäin murtava miesääni hänen korvaansa. Reino vilkaisi taakseen ja huomasi äskeisestä kapakasta tutun kaljupään sekä poninhäntäpojan, jonka korvakoruissa killui pienet pääkallot. Yhtäkkiä hän tunsi viiltävät potkut nilkoissaan ja tähtitaivas pyörähti silmissä. Ilmalennon painottomuus vaikutti kestävän ikuisuuden - kunnes takaraivo kolahti kiviportaisiin ja siihen kaikki pimeni...

PEHMEÄKANTINEN. SIVUMÄÄRÄ 326. 

Kirjan hinta kotimaahan tilattuna 29,50 € (sis.postin) ja ulkomaille 33,50 € (sis.postin).

Täytä tilauslomake: www.taikaluukku.com/kirjatilaukset/